.

20.4.2024

Civil War- tervetuloa rintamalle

Finnkinon sponsoroima arvostelu

Vuonna 1970 syntynyt Alex Garland sai kannuksensa kirjailijana, ja on onnistuneella tavalla siirtynyt elokuvatekijäksi. Garlandin käsikirjoittama ja ohjaama Civil War on road movie rintamalle.

Jossain lähitulevaisuudessa, amerikkalaiset käyvät sotaa toisiaan vastaan. Joukko osavaltioita on irtautunut liittovaltiosta ja sotaa käydään separatistien sekä liittovaltion välillä. Sen enempää Civil War ei avaa sotaa, tai siihen johtaneita tapahtumia ja syitä.

Separatistiset Läntiset joukot ovat Washington DC:n porteilla, ja joukko journalisteja lähtee New Yorkin suhteellisesta turvasta haastattelemaan perikadon partaalla olevaa, nimettömäksi jäävää presidenttiä.

Lee Smith (Kirsten Dunst) on sotakuvaaja, jonka usko työnsä mielekkyyteen on rapautunut. Maailman eri sotia pitkään kiertänyt Lee pelastaa nuoren Jessien (Cailee Spaeny), joka haluaa sotakuvaajaksi, mutta ei ymmärrä mitä sodan taltiointi vaatii ja tekee ihmiselle.

Matkalle kohti luhistuvaa Washington DC:tä lähtee myös sotaan koukussa oleva reportteri Joel (Wagner Moura) sekä vanha, sairaalloinen ja väsynyt Sammy (Stephen McKinley Henderson).

Civil War on sodanvastainen sotaelokuva. Taistelevia osapuolia ei erotella, vaan vihollinen ovat kaikki, jotka ampuvat kohti. Katsojalle jää hämäräksi kenen puolella, jos kenenkään, ryhmän kohtaamat pyssymiehet ovat. Vankeja ja siviilejä surmataan raa´asti ja summittaisesti. Erityisesti kohtaus, jossa journalistit kohtaavat pahanteossa olevan sotilaan (Jessie Plemons) on mieleen jäävä. Samanlaisia kohtauksia sattuu todellisessakin maailmassa Kongossa, Libyassa, Jemenissä ja muissa sisällissotaa käyvissä maissa.

Journalistit itsekään eivät ole elokuvan hyviksiä. He epäröimättä valitsevat ottaa valokuvan kärsivästä ihmisestä, edes yrittämättä auttaa. He tekevät työtään ottamatta kantaa. Kyynisessä Civil War- elokuvassa ei ole sankareita.

Elokuvassa tiukat tilanteet seuraavat toisiaan, ja väkivalta on oletukseni mukaan sellaista kuin oikeassa sodassa. Taistelu ei ole, loppua lukuun ottamatta, koreografista toimintaa vaan luodit lentävät lähes summamutikassa. Välillä on tarpeellisia suvantoja, jotka ovat melkein idyllisiä.

Civil War jättää paljon katsojan mielikuvituksen ja ajatusten varaan. Todellisuuteen viitataan vain harvassa kohtaa. Piiritetty presidentti on kolmannella kaudellaan, minkä voi uskoa tarkoittavan Donald Trumpia, ja eräässä kohtaa havaijipaitaiset Boogaloo Boys- ryhmittymän sissit taistelevat nimeämätöntä vihollista vastaan.

Erityisen kiitoksen ansaitsee musiikki, joka iskee Civil War-elokuvassa kuin nappi otsaan.

Civil War on tuleva kulttielokuva, jonka kyynisyydessä voittaa vain Wag the Dog- häntä heiluttaa koiraa (1997).

5/5 messinkihylsyä

Esa Paloniemi

Kinodrome ry

14.4.2024

First Omen

Finnkinon sponsoroima arvostelu

Odotukset eivät olleet korkealla, kun uutinen jälleen uudesta Omen-sarjan elokuvasta julkaistiin. Se kaikkein ensimmäinen vuodelta 1976, Ennustus, jossa pääosassa Antikristuksen maallisena isänä oli itse "Suomen vävy" Gregory Peck, oli kauhugenren merkkiteos, ja myös erinomainen elokuva.

Tässä uudessa "Ensimmäisessä Omenissa" nimeltä First Omen, palataan aikaan ennen ensimmäistä Ennustus-elokuvaa. Miljöönä on Rooma vuonna 1971, jonne orpokodissa varttunut nunna Margaret (Nell Tiger Free, Game of Thrones) saapuu työskentelemään orpokodissa.

1970-luvun Rooma on erinomaisesti lavastettu: autot, rakennukset, vaatteet ja kaikki mahdollinen on kuvattu tarkoin ja ajankuvan henkisesti. Tupakka käryää, popmusiikki soi, ja poliittinen myllerrys näkyy toistuvina mellakoina.

Pian työnsä aloittanut nunna Margaret alkaa nähdä näkyjä, ja tutustuu uusiin ihmisiin. Komea Paolo ja uusi asuintoveri houkuttelevat Margaretia synnin poluille.

First Omen ei yllätä, ei edes niitä, jotka eivät olisi nähneet ensimmäistä Omenia. Lopputulos on selvillä ja loppuratkaisun hoksaa elokuvan kuluessa.

Elokuvalla kuitenkin on säikkyhetkensä, ja jännitys säilyy. Miinuksena voisi pitää klassista kuoroa, joka on osa demonikauhun elokuvia, mutta elokuvassa First Omen toistuva kuorolaulu alkaa kuulostaa pateettiselta, ei dramaattiselta.

First Omen lupaa lopussa jatkoa Omen-universumissa. Tiettävästi jatkoa on jo tuloillaan.

First Omen on kelpo kauhuelokuva, joka yllätti laadullaan. Aiemmat kauhuelokuvasarjojen uudelleenlämmittelyt eivät vakuuttaneet, mutta First Omen pitää pintansa.

4/5 krusifiksia

Esa Paloniemi/ Kinodrome ry

22.3.2024 

Oulun lännenelokuvajuhlat pidetään jälleen lauantaina 8.6. 2024 kello 12-18.

Paikka Kulttuuritalo Valve, Valvesali. Hallituskatu 7, 90100 Oulu.

Vapaa pääsy. Tapahtuma on kaikille avoin. 178 yleisöpaikkaa, joista 3 on pyörätuolipaikkoja. 

TERVETULOA!

15.3.2024

PRISCILLA- nuoren tytön päiväkirja

Finnkinon sponsoroima arviostelu

Elokuvaa Priscilla ei voi olla vertaamatta viime vuotiseen Baz Luhrmannin elokuvaan Elvis, vaikka molemmat ovat täysin eri maailmoista. Luhrmannin Elvis antoi värikkään mutta sievistelevän kuvan laulajalegendasta, ja Priscilla tuo esille synkempiä sävyjä.

Vain 14-vuotias Priscilla (Cailee Spaeny) esitellään kymmenen vuotta vanhemmalle Elvikselle (Jacob Elordi) amerikkalaisessa sotilastukikohdassa Länsi-Saksassa 1950. Elvis Presley on suorittamassa asevelvollisuuttaan ja norjalaistaustainen Priscilla Beaulieu on tukikohdassa palvelevan upseerin tytär. Kuuluisan rocklaulajan huomio imartelee nuorta tyttöä, ja loppu on historiaa.

Elokuva Priscilla piirtää naarmuja Elviksen kiiltokuvamaiseen imagoon, näyttämällä miten hän käyttää kuuluisuuttaan ja rahojaan nuoren tytön saadakseen. Joku voisi jopa syyttää Elvistä nuoren tytön korruptoinnista. Elvis syöttää alusta lähtien Priscillalle lääkkeitä, jotta tämä jaksaa muusikon rankkaa yöelämää ja pystyy huolehtimaan koulunkäynnistä. Ikään kuin se ei riittäisi, Elvis kontrolloi Priscillan elämää seksuaalisuutta, hiuksia ja vaatteita myöten. Priscillasta tulee Elviksen elävä nukke, jota muokataan kuuluisuuden puolisoksi.

Ohjaaja Sofia Coppola on tehnyt hyvää työtä, ja Cailee Elordi tekee loistavaa työtä pikkutytöstä aikuiseksi naiseksi kasvavana Priscillana. Jacob Elordin Elvis sen sijaan jää paperinohueksi käskyttäjäksi, joka tulee, menee ja kontrolloi ilman selityksiä miksi.

Priscilla on tarina Priscilla Presleystä, ei Elviksestä, mutta silti elokuva pyörii Elviksen ympärillä. Mieleen tulee ajatus, että Elvis myy, mutta hänen lapsivaimonsa tarina ei ja Priscilla on tehty rahastusmielessä.

Elokuva aukeaa parhaiten piintyneille Elvis- faneille, jotka tuntevat legendan elämän läpikotaisin. Fanit toisaalta eivät välttämättä pidä Priscillan esittelemästä sovinisti/kontrollifriikki-Elviksestä.

Vähemmän Elviksen elämää tunteville elokuva Priscilla on poukkoilevia tuokiokuvia, ja loppua kohti tahti pahenee. Kohtauksesta toiseen hypitään ja katsoja ihmettelee miten tässä näin kävi.

Priscillan parasta antia on hänen kasvunsa rakastuneesta Elvis-fanista kultahäkkiin suljetuksi nuoreksi naiseksi, joka vasta lopussa ottaa elämänsä omiin käsiinsä. Plussana voi mainita myös silmälasipäisen Elviksen näyttäminen kuvissa.

Elokuvan heikkous on sen keskittyminen Elviksen ja Priscillan suhteeseen, mutta toisaalta Elvis myy kuten todettiin. Priscilla Presley loi pätevän uran näyttelijänä ja liikenaisena jätettyään Elviksen. Hän on paljon muutakin, kuin pelkkä Elviksen vaimo. Hänen urastaan olisi voinut kertoa enemmän.

3/5 nuottia 

Kinodrome ry/ Esa Paloniemi

19.2.2024

LUOTTOMIES ALL-IN

Finnkinon sponsoroima arvostelu

Luottomies on Ylen kymmenminuuttisista jaksoista koostuva komediasarja. Hyvänsuopa huumori on purrut suomalaisiin jo kolmen kauden ajan, ja myös Luottomiehestä on muokattu täysimittainen elokuva.

Naapurin miehet Tommi (Antti Luusuanniemi) ja Juhis (Kari Ketonen), joutuvat sarjassa toistuvasti kommelluksiin, jotka kuitenkin jotenkin aina lutviutuvat. Tai pikemminkin Tommi joutuu, Juhiksen tehtävä on auttaa kaveria pulassa, mikä aiheuttaa uusia pulmia.

Kari Ketosen käsikirjoittama ja ohjaama Luottomies All-In, on hauska elokuva, mutta sarjan fanit saattavat hieman pettyä. Puolitoistatuntinen elokuva voi olla liikaa napakkaan huumoriin tottuneille.

Elokuvan alussa Tommi ja hänen vaimonsa Harriet (Maria Ylipää) suunnittelevat ökytalon ostamista, mutta kauppoihin tarvittu Tommin ylennys ja siihen kuuluva palkankorotus jäävät saamatta. Appiukko/ pomo Johan (Taneli Mäkelä) pitää Tommia hissukkana, ja haluaa Tommin katoavan tyttärensä elämästä.

Todistaakseen olevansa mies, Tommi hassaa perheen rahat epämääräisiin bisneksiin ja menettää siinä sivussa kotinsa sekä perheensä. Yhdessä Juhiksen kanssa alkaa operaatio perheen pelastamiseksi. Mukana kuvioissa ovat sarjassakin ollut Harrietin eksä Iiro (Ilkka Villi) ja kiero Patrick (Lauri Tilkanen).

Kari Ketosen käsikirjoitus toimii, draamalla höystetyn komedian huumorikohtaukset viihdyttävät ja seuraavat toisiaan luontevalla tavalla. Myös ohjaus on onnistunutta ja näyttelijät tekevät pätevää työtä. Silti Luottomies ei tunnu saavuttavan täyttä potentiaaliaan humoristisista tilanteista. Luottomies toimii paremmin kymmenminuuttisina lyhyinä erikoisina, kuin täysimittaisena elokuvana.

Luottomies-sarjan fanien on pakko nähdä myös All-In, ja sarjaa seuraamattomat saavat elokuvalippuun käyttämilleen rahoille puolitoista tuntia kelpo viihdettä. Kuten usein elokuviksi muokattujen sarjojen suhteen, lopputulos on sarjaa heikompi. Mikäli ei ole nähnyt sarjaa, tai ei vertaa Luottomies-elokuvaa sarjaan, All-In on onnistuu komediana parhaiten.

3/5 tähteä

Esa Paloniemi

Kinodrome ry

10.2.2024

OHJUS- suomalainen salaliitto

Finnkinon sponsoroima arvostelu

Ohjaaja-käsikirjoittaja Miia Tervo näytti kyntensä 60 000 katsojaa saaneella elokuvalla Aurora vuonna 2019. Uudella elokuvalla Ohjus hän palaa Lapin maisemiin, joskin lappilaisuus jää paperinohueksi.

Ohjuksen alussa päähän potkittu yksinhuoltajaäiti Niina (Oona Airola) päätyy sattumankauppaa paikallislehden toimittajaksi. Pian taivaalta kuuluu pamaus, ja sotilaat saapuvat paikkakunnalle tutkimaan tunnistamatonta lentävää esinettä. Todellisuudessa taivaalta on pudonnut neuvostoliittolainen ohjus, ja huhut ydinaseesta alkavat levitä.

Elokuva onnistuu sekoittamaan genrejä, mutta ei hyvällä tavalla. Aluksi Ohjus on tarina suomalaisesta salaliitosta, jonka mustiin puettu kätyri Keinänen (Tommi Korpela) yrittää haudata tapauksen. Mukana on myös salskea hävittäjälentäjä Kai (Pyry Kähkönen), joka tuo elokuvaan romantiikkaa, erotiikkaa ja miehistä meininkiä. Sen päälle on lisätty ihmissuhdedraamaa, farssia ja Niinan kehityskertomusta heittopussista voimaantuneeksi naiseksi.

Ohjuksen miljöö on mainiosti toteutettu. Musiikki, vaatteet, tekniikka, ja sisustus ynnä muu on luontevalla tavalla 1980-lukua. Tupakkaa poltetaan sumeilematta ja #metoo loistaa poissaolollaan. Ohjus on monelle aikamatka nuoruuteen.

Täysin nappiin 1980-luvun palauttaminen ei mene. 80-luvun alussa Batman oli yhä Lepakkomies, ja Suomi palautti neuvostoloikkarit itään antamatta heidän luoda uraa Suomessa. Todennäköisesti Lapin pikkupaikkakunnalla ei ollut Ohjuksen esittämässä määrin irokeeseja ja pitkiä hiuksia miehillä, ainakaan aikuisilla, mutta lievä knapsuilu sallittakoon.

Elokuvan hahmot ovat lentäjä Kaita ja sotatraumaa potevaa ukkia (Sakari Kuosmanen) lukuun ottamatta koomisia ja äärilleen vedettyjä. Hauskoja hahmoja, mutta Ohjuksen genre jää hämäräksi. Varsinkin sotilaat esitetään yksinkertaisina ja ykstotisina tai pelleinä.

Ohjus on pasifistinen elokuva. Välillä ydinsodasta puhuminen muuttuu saarnaksi, mikä nykyisessä maailmassa on epäilemättä tarpeen.

Hallituksen kätyri Keinänen kiteyttää elokuvan sanoman lauseella "Kukaan ei halua kuulla ydinaseista ja ajatella joukkotuhoa". (muistin varainen lainaus)

Ohjuksen parasta antia on Niinan hahmon kehittyminen. Hän opettelee sanomaan EI! ja pitämään puolensa, kun omat läheiset halventavat häntä.

Ohjuksella on puutteensa, mutta lähinnä kyseessä on genrein sekoittaminen. Komedia, poliittinen jännäri, ihmissuhdedraama, romanssi vai nuoren naisen kehityskertomus. Kukaan ei saa täydellä teholla mitään noista.

Esa Paloniemi, Kinodrome ry 

3/5 ohjusta 

14.10.2023

Finnkinon sponsoroima arvostelu

Manaaja- uskon merkki

Viime vuosina Hollywood on viitannut kintaalla ammoisten hittielokuvien toinen toistaan huonommille jatko-osille, ja jatkanut vuosikymmenten jälkeen suoraan alkuperäistä tarinaa. Ideana tämä on näppärä, mutta jatko-osa on silti jatko-osa risuine ja ruusuineen.

Manaaja- uskon merkki jatkaa vuoden 1973 hitin tarinaa puoli vuosisataa myöhemmin, ja mukaan on saatu myös alkuperäisessä mukana ollut Ellen Burstyn (Chris McNeil). Isä Merrin (Max von Sydow) onnekseen on jo manan majoilla, eikä päässyt Uskon merkin tähtikaartiin.

Elokuvan idea on yksinkertainen: samaa kuin ennenkin mutta tuplaten. Kaksi nuorta tyttöä katoavat metsään, ja löytyvät sattumankauppaa kolme päivää myöhemmin. Alussa tuhlataan filmiä tyttöjen ( Lydia Jewett ja Olivia Marcum) etsimiseen new age- hörhöjen ja poliisin avulla, mutta tyttöjen palattua piru on merrassa.

Skeptikko yksinhuoltajaisä (Leslie O´Dom Jr.) ja toisen tytön syvästi uskonnolliset vanhemmat yrittävät pelastaa riivatut tyttärensä uskonnollisen sillisalaatin avustuksella. Mukana on niin katolinen kirkko, new age ja ripaus voodoota.

Ahkerasta manauksesta huolimatta mikään ei tunnu auttavan, ja katsoja puutuu hauraisiin säikkyhetkiin. Näyttelijät eivät tunnu itsekään uskovan elokuvaan ja hoitavat hommansa melkein läpällä. Samaa kauhun tuntua, kuin alkuperäisessä Manaajassa ei milloinkaan synny ja Uskon merkki ei pelota.

Ohjaaja/käsikirjoittaja David Gordon Green apukirjoittajiensa Peter Satterin ja Scott Teemsin ovat astuneet suuriin saappaisiin jatkaessaan edesmenneen William Friedkinin klassikkoa. Liian suuriin, se on pakko sanoa.

Tarina joka ei jännitä, paperinohuet henkilöt ja kökkö meikkaus eivät kannattele elokuvaa Manaaja- uskon merkki. Tekijät varmasti ovat yrittäneet parhaansa, mutta Uskon merkki on tehty rahankiilto silmissä. Vanhalla klassikolla voi vielä jokusen taalan tienata…

Myönteistä elokuvassa on vanhojen normien päivittäminen tähän päivään. Hahmot eivät kaikki ole WASP:eja tai katolisia. Moninaisuus istuu nykyaikaan kuin kirves päähän, ja sen ansiosta Manaaja- uskon merkki ei ole kopio alkuperäisestä Manaajasta.

Manaaja- uskon merkki aloittaa uuden sarjan Manaaja-elokuvia. Tosielämän riivaukset, tai ainakin manausten kysyntä, ovat katolisen kirkon tilastonikkareitten mukaan kasvussa, ja demonielokuville on katsojia. Nähtäväksi jää, millaisia uudet Manaajat tulevat olemaan.

Manaaja- uskon merkki on piintyneille kauhuelokuvien ystäville pakko nähdä- elokuva. Ei sen vuoksi, että se olisi hyvä, vaan siksi että se kuitenkin on ehkä maailman parhaan kauhuelokuvan jatko-osa.

2/5 Ave Mariaa 

Esa Paloniemi/ Kinodrome ry

17.9.2023

VENETSIAN AAVEET- MURHA KUMMITUSTALOSSA

Finnkinon sponsoroima arvostelu.

Legenda Agatha Christien (1890-1976) kirjat ovat kuluneet lukijoitten käsissä jo vuosisadan. Christien kirjoissa murhia ratkoivat erilaiset miehet ja naiset, ja belgialainen salapoliisi Hercule Poirot on heistä kuuluisin. Venetsian aaveet perustuu Christien vuonna 1969 julkaistuun dekkariin Kurpitsajuhlat. Tarina on tosin muokattu uudeksi.

Vuonna 1947 Hercule Poirot (Kenneth Branagh) on eläköitynyt, ja asuu Italian Venetsiassa henkivartijan (Riccardo Scamarcio) pitäessä fanit loitolla tylyillä otteilla. Salapoliisi ei ole kiinnostunut uusista mysteereistä, eikä oikeastaan mistään. Uransa aallonpohjassa oleva kirjailija Ariadne Oliver (Tina Fey), eli suomalaisesta salapoliisista kirjoittava Agatha Christien alter ego, houkuttelee Poirotin mukaansa meedion (Michelle Yeoh) istuntoon. Kummitelluksi väitetyn kartanon omistaja (Kelly Reilly) yrittää saada yhteyden vuotta aiemmin kuolleeseen tyttäreensä, ja kirjailija Oliver suunnittelee seanssista kirjaa, joka toisi uralle nostetta. Koska kyseessä on dekkari, kuolema seuraa kannoilla.

Pyhäinpäivän yönä pidettäviin juhliin osallistuu Poirotin lisäksi joukko tyttären läheisiin kuuluvia ihmisiä: uuden morsiamen löytänyt entinen sulhanen (Kyle Allen), sodassa traumatisoitunut perhelääkäri (Jamie Dornan) pikkuvanhan poikansa (Jude Hill) kanssa ja muita epäiltyjä. Poirot lukitsee koko joukon lukkojen taakse tutkiakseen tapahtunutta murhaa myrskyn rymistellessä Venetsian kaupungissa.

Christien dekkareissa väkivallalla ei pröystäilty, ja Hercule Poirotia esittävän Kenneth Branaghin ohjaamassa dekkarissa väkivaltaa on vähänlaisesti, mutta se kuvataan raa´asti. Elokuvan miljöönä on kauniisti kuvattu Venetsia, ja maisemat saavat miettimään matkaa Italiaan.

Aiemmat Branaghin Poirot elokuvat (Kuolema Niilillä, Idän pikajuna) ovat olleet mukavaa ajanvietettä, ja sama linja jatkuu. Venetsian aaveet on hyvä tapa saada pari tuntia kulumaan, mutta se ei ole isommin mieleen jäävä elokuva. Ohjaaja ja näyttelijät tekevät ammattimaista työtä, ja Michael Greenin käsikirjoitus on mukiinmenevä tarina, mutta potentiaalia olisi ollut enempään..

Tarinan heikkoutena on se, että käsikirjoittaja ei tiennyt, kirjoittaako brittiläistä dekkaria, vai yliluonnollista kummitustarinaa. Elokuvassa on joitakin säikkykohtauksia, mutta loppuun saakka kummitukset ovat arvoituksia.

Elokuvan päähenkilö on Kenneth Branaghin esittämä Hercule Poirot, ja sivuhahmot jäävät pinnallisiksi, ja nimenomaan sivuhahmoiksi Poirotin ottaessa elokuvan haltuun. Vain Ariadne Oliverin hahmolla on suurempaa syvyyttä.

Suosittelen Venetsian aaveita eksoottisiin maisemiin sijoittuvien dekkarien ystäville, sekä piintyneille Agatha Christie- faneille. Dekkarikuningattaren kirjan uusin filmatisointi on onnistunutta viihdettä.

3/5 karnevaalinaamiota

Esa Paloniemi/ Kinodrome ry

10.9.2023

Lapua 1976- Suomen 9/11

Finnkinon sponsoroima arvostelu

Vuonna 1976 Lapualla tapahtui Suomen pahin rauhanajan räjähdeonnettomuus. 40 ihmistä kuoli patruunatehtaan räjähdyksessä.

On sinällään outoa, että onnettomuudesta ei ole tehty elokuvaa aiemmin. Lapua 1976 paikkaa tämän puutteen.

Lapuan patruunatehtaalle, eli kansan suussa Paukulle, saapuu Helsingistä tehtaan johtajan (Hannu-Pekka Björkman) tytär Kaisa (Linnea Leino). Johtaja yrittää pitää Paukulla työssä olevan Kaisan entisen rakastetun, Matin (Konsta Laakso), erossa tyttärestään, mutta eihän se onnistu elokuvissa.

Vanha suola janottaa, ja yhteinen työpaikka yhdistää nuoret, joilla molemmilla on omat salaisuutensa.

Lapua 1976 on suurimmaksi osaksi kielletyn rakkauden tarina, ja tuhoisa räjähdys tulee mukaan kuin varkain. Elokuva jättää auki räjähdyksen syyn, joka myös todellisuudessa on jäänyt teoria-asteelle.

Elokuvaa on vaikea katsoa kuivin silmin, räjähdyksen tuho kuvataan aidon tuntuisesti. Kuvastoon on otettu mallia vuoden 2001 WTC-iskujen kuvista. Samanlaiset tuhkan peittämät, shokissa olevat ihmiset raahustavat kohti turvaa onnettomuuspaikalta. Siinä ei ole vikaa, kuvat tehoavat.

Lapua 1976 on erinomainen elokuva, joka sopii useimmille. Joillekin elokuvan romanttinen pohjavire voi olla liikaa, mutta elokuva on Tuntemattomaan sotilaaseen verrattava tapaus Suomen elokuvahistoriassa. Lapuan räjähdys kosketti lähes jokaista lapualaista, ja järkytti koko maata.

Suhteellisen uudet tulokkaat Linnea Leino ja Konsta Laakso tekevät hienoa työtä rooleissaan. Molemmista tullaan vielä kuulemaan. Hannu-Pekka Björkman onnistuu loistavasti miehisenä johtajana ja isänä.

Kritiikkiä voi antaa tarinan rönsyilystä. Juoni on monisyinen, mutta kaikkia käänteitä ei avata. Linnean isän kovaan kasvatukseen lähinnä vihjataan, ja Kaisan juoppo veli jää tarinasta sivuun.

Lapua 1976 on toinen vuoden 2023 elokuvatapauksista. Toinen on kansainvälistä huomiota saanut väkivaltapläjäys Sisu. Onneksi Lapua 1976 ja Sisu eivät kisaa samoista katsojista. Vuoden paras suomalainen elokuva jää makuasiaksi.

5/5 patruunaa

Esa Paloniemi/ Kinodrome ry

20.8.2023

INDIANA JONES AND THE DIAL OF DESTINY- LEGENDAN JOUTSENLAULU

Finnkinon sponsoroima arvostelu

Uusin, Indiana Jones-sarjan viides ja mahdollisesti viimeinen osa, vyöryttää onnistuneella tavalla Indy-elokuvista tuttuja kuvia sekä käänteitä. Steven Spielberg luovutti tahtipuikon James Mangoldille, ja lopputulos mainio.

Alussa CGI-tekniikalla nuorennettu sankariarkeologi pistää natseja kuriin Toby Jonesin avulla, ja sitten seuraa hyppy vuoteen 1969. Amerikka on muuttunut, hipit luukuttavat nuorisomusiikkia ja astronautit ovat palanneet Kuusta. Indiana Jonesilla ei mene hyvin. Kristallikallon valtakunnassa löydetty poika on ilmeisesti kaatunut Vietnamin sodassa ja avioliitto Kadonneen aarteen metsästäjistä tutuksi tulleen Marionin kanssa katkolla. Viina maistuu ja eläkepäivät odottavat Indianaa.

Vanha mies saa kuitenkin uuden tilaisuuden seikkailuun, kun kummityttö (Phoebe Waller-Bridge) tarvitsee apua pelastaakseen salaperäisen Antikytheran laitteen häijyltä natsilta (Mads Mikkelsen), joka aikoo korjata Adolf Hitlerin tekemät virheet neljännesvuosisata sodan loppumisen jälkeen.

Käsikirjoitusta on ollut tekemässä kolme eri käsikirjoittajaa, ja sen huomaa: heti alkuun tykitetään kolmella eri takaa-ajolla. Ilmeisesti aina kirjoittajan vaihtuessa tämä on pohtinut, mitä tehdä ja laittanut tarinaan paremman idean puutteessa takaa-ajon.

Pelistä ja sarjakuvasta ideansa saanut juoni ei kestä merivettä, mutta se ei haittaa katselukokemusta. Indiana Jones and the Dial of Destiny on pätevää viihdettä, joka pitää otteessaan kaksi ja puoli tuntia. Edes viiden Indiana Jones-elokuvan joukossa viides osa ei joudu häpeämään.

Jos ei liian tarkkaan mieti juonen heikkoutta, katsoja saa viidennestä Indystä kelpo viihdepläjäyksen. Harrison Ford tekee tapansa mukaan hyvää työtä ikääntyneenä Indianana ja tuskin palaa rooliinsa enää koskaan.

Dial of Destinyssä on siis runsaasti viittauksia sarjan aiempiin elokuviin, ja myös Liza Minnellin tähdittämään kulttimusikaaliin Cabaret vuodelta 1972. Mutta mikäpä siinä: toimivaa ei pidä korjailla.

Suosittelen elokuvaa Indy-faneille ja katsojille, jotka haluavat laittaa aivonsa narikkaan 155 minuutin ajaksi.

4/5 ruoskaniskua

Esa Paloniemi/ Kinodrome ry

16.8.2023

OPPENHEIMER- BARBENHEIMERIN ÄLYLLISEMPI PUOLISKO

Brittiläinen Christopher Nolan (Dunkirk, Batman-saaga, Interstellar) tunnetaan menestyselokuviensa lisäksi halustaan kuvata vanhanaikaisesti filmille, ja tietokonetehosteiden välttelystä. Manhattan-projektin johtajan, J.Robert "Hiroshima ja Nagasaki" Oppenheimerin elämästä kertovassa elokuvassa Los Alamos rakennettiin uudelleen ja räjähdykset olivat todellisia räjähdyksiä.

Vanhanajantyyli ei rajoitu kulisseihin ja tehosteisiin, vaan Nolan on luonut elokuvan, joka vaatii katsojalta erinomaista yleissivistystä ja myös älyä.

Oppenheimer kertoo takaumien kautta J.Robert Oppenheimerin (Cillian Murphy) matkasta kohti atomipommia 1920-luvulta alkaen, mainitsematta kuitenkaan vuosilukuja. Oppenheimer opiskelee ja luennoi Euroopassa, ja 1900-luvun alun tyyliin viehättyy sosialismista, kuten moni muukin tuohon aikaan. Tämä johtaa sodanjälkeisen "kommarikauhun" Yhdysvalloissa epäilyksiin Oppenheimerin luotettavuudesta, mikä on osa elokuvan juonta.

Oppenheimer antaa päähenkilöstään monisärmäisen, mutta hieman silotellun kuvan. Mielenterveysongelmat ja vasemmistolaiselle älykölle tyypillinen työväenluokan halveksunta ohitetaan nopeasti, ennen kuin ne leimaavat Oppenheimeria katsojan silmissä.

Oppenheimer on loistelias elokuva, joka on tehty taidolla ja suurella budjetilla. Lukuisat suuret tähdet ovat suurissa ja pienissä rooleissa ryydittävät tarinaa, Gary Oldman, Rami Malik, Robert Downey Jr, suomenpoika Matt Damon ja Oppenheimerin vaimoa ja entistä kommunistia esittävä Emily Blunt.

Christopher Nolanin elokuva todennäköisesti saa useamman Oscarin tulevassa gaalassa, mutta sillä on silti heikkoutensa: Oppenheimer on laatudraamaa, jonka tarina kulkee dialogin mukana. Siinä ei varsinaisesti "tapahdu" mitään. Tämä voi tuottaa pettymyksen elokuvien viihdekäyttäjille.

Oppenheimer ei ole aivot narikkaan-elokuva, ja vaatii katsojan huomiota. Elokuva Oppenheimer on paritettu täydellisen vastakohtansa Barbien kanssa, ja vastakohdat täydentävät toisiaan. Elokuvien Barbenheimer-markkinointi on ollut mainosmiesten todellinen älynväläys: katsomalla hienostunut Oppenheimer, ikään kuin oikeuttaa Barbien katsomisen.

3/5 ydinräjähdystä

Esa Paloniemi/ Kinodrome ry

Kinodrome ry luennoi

Indiekirjailija Esa Paloniemi kertoo omakustannekirjan julkaisusta, ja elokuva-asiantuntija Seppo Paakkari esitelmöi elokuvien sensuurista. 2x45 min sekä keskustelua. 

 Tilaisuus on kaikille avoin ja maksuton. Tervetuloa. 

Aika 16.8.2023 kello 14-17

 Paikka Haukiputaan asukastupa (kirjastoa vastapäätä)

 3.6.2023

MÄMMIWESTERN HIRTTÄMÄTTÖMÄT- HOLA HOLA COCA COLA!

Finnkinon sponsoroima arvostelu

Spede Pasasen alkuperäinen Hirttämättömät vuodelta 1971, oli huonoudessaan hyvä, ja Andrei Alénin ohjaama uusi Hirttämättömät (2022), seuraa samoilla poluilla.

Idea on sama kuin Speden elokuvassa: Yksinäinen Ratsastaja (Aku Hirviniemi) ja Tonto (ohjaaja Andrei Alén) ovat etsintäkuulutettuja miehiä palkkio niskassaan. Köyhän perheen tyttö Viola (Ona Huczkowski) tekeytyy lainsuojattomaksi ja höynää pojat ottamaan itsensä vangiksi. Ajatuksena on teettää ikävät työt Yksinäisellä Ratsastajalla ja Tontolla, ja kerätä miekkosista luvattu palkkio perillä Stockmannsstadgradissa.

Samoin kuin alkuperäisessä, kolmikko eksyy lyhyellä matkalla, ja viettää viikkoja korpitaipaleella. Matkalle sattuu espanjaa puhuvia bandiitteja, sateenkaarisotureita ja kauniita naisia. Myös Speden Hirttämättömistä tuttu jano on matkalaisten vaivana.

Aku Hirviniemi tekee kelpo työtä Yksinäisenä Ratsastajana, ja jättää Tonton sekä Violan varjoonsa. Väistämättä Akun Yksinäistä vertaa edesmenneen Vesa- Matti Loirin hahmoon, ja Vesku vetää pitemmän korren. Ona Huczkowskin Viola ei vakuuta. Näyttelijätyö on hyvää, mutta pirteän pikkutytön ryhtyminen kavalaksi juonittelijaksi ei toimi. Huczkowskin Speedy Gonzalesista puuttuu Speden tyly veemäisyys täysin.

Uudessa Hirttämättömissä Yksinäisen Ratsastajan ja Tonton taustoja avataan alkuperäistä enemmän. Tämä tuo uutta virtaa vanhaan elokuvaan, mutta ei kanna hentoista juonta.

Uusi versio on lähinnä tieteislänkkäri, joka sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, 1800-luvun Villin Lännen sijasta. Tämä näkyy Speden intiaanien muuttumisena sateenkaarisotureiksi ja satunnaisina autoina.

Elokuvan runsaat viittaukset muihin elokuviin ja Veskun maneerien kopiointi eivät aukea kuin tosi filmifaneille.

Uusi Hirttämättömät on nykyaikainen elokuva, ja ottaa kantaa sukupuoliseen moninaisuuteen, ilmastonmuutokseen sekä kulutusyhteiskuntaan. Viihteenä elokuva on aivot narikkaan- tyyliä.

Western elää uutta nousukautta, vanhan elvyttämisen ja päivittämisen sijaan, olisi kannattanut tehdä kokonaan uusi elokuva omalla tarinalla. Katsoja ei voi välttyä vertaamasta uutta versiota Speden alkuperäiseen, joka ei sekään ole suomalaisen elokuvan huipputeos. Huonon uusi versio ei houkuttele massoja. Kokonaan oma western olisi epäilemättä saanut runsaasti katsojia tähänastisten rapian tuhannen sijaan.

Vuoden 2022 Hirttämättömät sopii piintyneille western- ja Spede-faneille, jotka katsovat elokuvia ikään kuin viran puolesta. Muille uusi Hirttämättömät (ja myös vanha) on pelkkä hupipätkä, joka katsotaan ja jolle nauretaan (ei hyvässä mielessä).

On silti myönteistä, että Suomessa tehdään lännenelokuvia. Mämmiwestern on oma kehitelmäni suomalaiselle lännenelokuvalle. Spede kutsui omia kahta länkkäriään "hiekkakuoppalänkkäreiksi", mutta hiekkakuoppia löytyy kaikkialta maailmasta, ja alueelliset westernin alalajit yleensä nimetään paikallisen ruuan mukaan.

2/5 sheriffintähteä              Kinodrome ry/ Esa Paloniemi

18.5.2023 

OULUN LÄNNENELOKUVAJUHLAT

Kinodrome ry

3235113-9

Aika 3.6.2023 klo 11-17.

Paikka Kulttuuritalo Valve (elokuvateatteri Studio), Hallituskatu 7, 90100 Oulu.

Paikkoja 45 kpl/näytös tai luento, ei ennakkovarauksia.

Tapahtuman luennot ja näytökset ovat maksuttomia ja kaikille avoimia, paikkojen rajallisuus huomioon ottaen.

Ohjelma (muutokset mahdollisia)

Klo 11.00 Avauspuhe, pj Esa Paloniemi ja vpj Seppo Paakkari.

Klo 11.15 Oululainen lyhytelokuva Mämmiwestern Hawaii Kid, 2022 (12 min). Ei ikärajaa.

Klo 11.30 Yllätyselokuva. K15, aikuisen seurassa K12.

Klo 13.20 Luento lännenelokuvien sensuurista. Seppo Paakkari (noin 50 min). Ei ikärajaa.

Klo 14.20 Elokuva Menetetty maa (2 t 2 min) PO Tommy Lee Jones, 2007. K15, aikuisen seurassa K12.

Klo 16.10 Luento kirjoihin pohjautuvista lännenelokuvista. Esa Paloniemi (noin 20 min). Ei ikärajaa.

Klo 16.30 Keskustelua.

Klo 16.55 Loppusanat, pj Esa Paloniemi.

Klo 17.00 Oulun ensimmäiset lännenelokuvajuhlat päättyvät.

22.4.2023

The Pope`s Exorcist- Russell Crowen pohjanoteeraus

FINNKINON SPONSOROIMA ARVOSTELU- KINODROME RY

Roomalaiskatolinen kirkko on demoni- ja riivauselokuvien peruskauraa, ja Julius Avery (Overlord) antaa katsojille, mitä katsojat haluavat, tuomatta elokuvalajiin uutta verta.

The Pope´s Exorcist perustuu Vatikaanin päämanaajan isä Gabriele Amorthin kirjoihin, ja sillä ollee jonkinlaista pohjaa todellisuudessa. Tarina voi olla tosi, mutta tapahtumat ovat kaiketi kuvitelmaa.

Tarina sijoittuu kultaiselle 1980-luvulle vuoteen, mutta ajankuva ei juuri välity elokuvasta. Walkmanilla kuunnellaan musiikkia, ja kännykät loistavat poissaolollaan, mutta muuten tarina on ajaton.

Vuonna 1987 isä Amorth (Russell Crowe) päräyttää Vespalla pelastamaan piinattua sielua Italiassa. Vitsejä nakkeleva, manaajaksi ryhtynyt sotasankari hoitaa homman kotiin, ja lähtee Espanjaan uuteen tehtävään. Myös Vespa on Iberian niemimaalla kulkuneuvona.

Amerikkalainen leski Julia (Alex Essoe) on perinyt mieheltään vanhan luostarin Espanjasta, ja remonttitöitten aikana kauan uinunut paha pääsee valloilleen. Paikkakunnan pappi, isä Esquibel (Daniel Zovatto), tekee parhaansa, mutta isä Amorthin kokemusta tarvitaan lesken ja lasten pelastamiseen.

Luostarin salaisuus alkaa paljastua. Isä Amorth taistelee riivatun sielusta, ja pelissä on koko maailma. The Pope´s Exorcist lainaa sumeilematta kuvia riivauselokuvien klassikoista, ja pyörää ei kannata keksiä uudelleen. Elokuvan säikkyhetket saavat katsojan säpsähtämään, ja niitten voima kantaa tarinaa loppuun saakka.

Elokuva on viihdyttävä kauhupläjäys, mutta ei Russell Crowen arvoinen elokuva. Tuntemattomampi näyttelijä olisi hyvin voinut hoitaa isä Amorthin viran elokuvan siitä kärsimättä. Crowe ammattimiehenä tekee hyvää työtä kliseisen hahmonsa kanssa, mutta tuntuu hoitavan työnsä hieman toisella kädellä. Ilman Russell Crowea The Pope´s Exorcist tuskin olisi saanut teatteriesitystä.

The Pope`s Excorcist perustuu siis isä Gabriele Amorthin kirjoihin, ja loppu lupaa kokonaista elokuvauniversumia. Odotettavissa on isä Amorthin ratsastus Vespalla uusiin kamppailuihin viattomien sieluista.

3/5 sielua

Esa Paloniemi, indiekirjailija

1.4.2023

John Wick Chapter 4- Ylipitkä mäiskepläjäys

Finnkinon sponsoroima arvostelu- Kinodrome ry

Chad Stahelskin ohjaama John Wick- versen neljäs osa jatkaa tummapukuisen antisankarin tarinaa. John Wick (Keanu Reeves) pyristelee irti High Table-järjestön otteesta väkivallalla ja lyhyillä repliikeillä.

Valkovenäläisen torpedon rinnalla nähdään sokea kollega Caine (Donnie Yen), jolla on oma lehmä ojassa, ja Ian McShanen (Deadwood, Lovejoy) esittämä Continental-hotellin johtaja Winston.

Elokuvan roistomaisin roisto on Bill Skarsgårdin (Se 1 ja 2, Castle Rock) markiisi Vincent de Gremont, jonka rinnalla John Wick vaikuttaa pukuun puetulta puliukolta.

Chapter 4:n hahmot ovat kliseisiä, ja Wickin yksitotinen hahmo on pökkelömäinen. Vähäsanainen John Wick kulkee lähes yhden repliikin taktiikalla koko lähes kolmituntisen elokuvan. ja elokuvassa käytetty puheenparsi on teennäinen ja epäuskottava.

Elokuvan näyttelijät ovat ammattilaisia, ja tekevät parhaansa käsikirjoituksen varassa. Clancy Brownin esittämä High Tablen johtohahmo on elokuvan uskottavin rooli.

Chad Stahelski on tehnyt hyvää väkivaltaviihdettä. Chapter 4:n alku on lähes jatkuvaa mäiskettä, ja keskivaiheen suvanto tulee tarpeeseen. Jatkuva tappaminen käy puuduttavaksi ensimmäisen tunnin jälkeen. Elokuvassa ammutaan, puukotetaan ja hakataan ihmisiä huimaavaan tahtiin, kuolleitten määrää on mahdoton arvioida. Vainajia tulee paljon. Väkivallan seurauksia ei näytetä, verta ei ole elokuvassa juuri lainkaan, ja pelimäisen väkivallan tarkoitus on viihdyttää katsojaa.

Hämmentävää kyllä, elokuvasta puuttuu naispääosa kokonaan. Muutama naishahmo vilahtaa laittamassa miehiä kuriin, mutta muuten naiset loistavat poissaolollaan. Kuten on tapana sanoa, tämä "ei ole nykypäivää".

John Wick Chapter 4 on pätevää mäiskeviihdettä ilman syvällistä sanomaa. Mieleen tulee teinipojille suunnatut Korkeajännitys- sarjakuvat, joskin ne sijoittuvat toiseen maailmansotaan. Elokuvan lähes kolmen tunnin pituus on turhan pitkä, mutta tiettävästi ohjaaja Stahelski suunnitteli Chapter 4:stä nelituntista mammuttia. Leikkaaja kuitenkin armahti katsojaa.

John Wick on oiva aivot narikkaan- elokuva. Se ei edes yritä olla realistinen. Jos pääsee yli kummallisesta sananvaihdosta, Chapter 4 on hyvä valinta videoillalle. Elokuvaharrastaja löytää muutaman viittauksen muihin elokuviin.

3 ½ /5 samuraimiekkaa.

Esa Paloniemi, pj

18.3.2023

Arvostelu: Everything Everywhere All at Once

FINNKINON SPONSOROIMA ARVOSTELU

Yllä mainittu, vaikeasti muistettavalla nimellä varustettu elokuva on vuoden oudoin elokuvatapaus. Genrerajoja rikkova elokuva kertoo Yhdysvalloissa asuvasta kiinalaisesta perheesta, jonka elämä mullistuu.

Jotain elokuvan tyylistä kertoo se, että vuodesta 2010 lähtien työn alla olleen Everything Everywhere All at Once-elokuvan tekijäpari Daniels eli Daniel Kwan ja Daniel Scheinert tekivät myös omalaatuisen Swiss Army Man-elokuvan (2016).

Siirtolaisperheen äiti Evelyn (Michelle Yoeh) on perheen voimahahmo, joka kamppailee jaksamisensa rajoilla. Pesulayritys on viranomaisten hampaissa, lesbo tytär (Stephanie Hsu) tyttöystävineen pitäisi esitellä vanhalle isälle (James Hong) ja pottumaisia asiakkaita tulisi miellyttää. Itsensä tarpeettomaksi tunteva isä (Ke Huy Quan) yrittää ratkaista riittämättömyyden tunteensa.

Elokuvan juoni on yhteys lukemattomiin vaihtoehtomaailmoihin, joitten kaikkien tulevaisuus on juuri keskinkertaisuudessaan loistavan Evelynin varassa. Vain ja ainoastaan Evelyn voi pelastaa vaihtoehtomaailmat, joissa jokaisessa hänellä on ns. "parempi elämä".

Everything Everywhere All at Once ei ole aivot narikkaan- viihdettä. Jatkuvat hypyt vaihtoehtomaailmojen ja rinnakkaishahmojen välillä vaatii katsojalta keskittymistä. Huimat, suorastaan päättömät käänteet tuovat mieleen Monty Pythonin parhaimmillaan.

Evelynin aviomiestä esittävä Ke Huy Quan on hämmentävästi nuoren Jackie Chanin näköinen, ja kun muisti myllää aikansa, katsoja hoksaa kuvassa olevan Indiana Jones ja Tuomion temppeli (1984) elokuvan pikkupoika.

Elokuvan suuri plussa on 1929 syntynyt ikikianto James Hong, joka on tehnyt yli 650 elokuva- ja televisioroolia 1950-luvulta alkaen. Hongin esittämät eri hahmot ovat pyörineet Suomen televisiokanavilla jo vuosikymmenten ajan.

Everything Everywhere All at Once on outoudessaan vertaansa vailla. Se jää elokuvahistoriaan kummallisuudellaan ja poikkeavalla tyylillään kuten ensimmäinen Matrix (1999) tai Pilvikartasto (2012). Elokuva sopii erikoisuuksien kokeilijoille, mutta ei videoillan viihdepläjäykseksi kaveriporukalle.

OT: Ajatus multiversumista, jossa olisi lukematon määrä eri maailmankaikkeuksia, joissa olisi lukematon määrä eri versioita meistä, ei ole hatusta vedetty vaan olemassa oleva teoria.

4/5 multiversumia

Esa Paloniemi, pj

Kinodrome ry

26.2.2023

Jope ite- koulukiusattu kuningas

FINNKINON SPONSOROIMA ARVOSTELU

Esa Paloniemi/Kinodrome ry

Kansantaiteilija Jope Ruonansuu kuoli 56-vuotiaana vuonna 2020. Jope tuli 1980-luvulta alkaen tunnetuksi sketseillä ja lukuisilla imitaatioillaan, ensin kotikaupungissaan Kemissä ja myöhemmin koko valtakunnassa. Jopen imitoimaksi tuleminen oli julkisuuden henkilöille suuri kunnia, ja jotkut kärsimättömät kyselivätkin Jopelta "Milloin imitoit minua?"

Julkisen huumorimiehen kasvojen taustalla piili koulukiusattu lapsi, joka purki traumojaan alkoholilla, ja kosti kiusaamisen menestymällä, eikä hirvikiväärillä kuten synkimpinä hetkinä mietti.

Jope ite-dokumentin tekijät Mikko Räinä, Marko Talli ja Nikke Baggen antavat äänen Jopelle itselleen, sekä hänet tunteneille ihmisille. Jope Ruonansuuta muistelevat niin perhe kuin julkisuuden henkilöt.

Jope ite kuvaa Ruonansuun linkkinä vanhojen farssien suomalaisviihdyttäjien ja nykyajan välillä. Ruonansuu ja hänen huumorinsa on samaa sarjaa Pekka Puupään ja Eemelin kanssa.

Elokuvassa kuvataan, miten Jope kärsi koko ikänsä ylipainosta, ja hänen haaveensa olla "oikea" taiteilija, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Hän halusi jokaiselle huumorilevylleen myös yhden herkemmän kappaleen, joista Ollaan enkeleitä toisillemme on tunnetuin.

Jope ite-elokuva käy läpi Ruonansuun elämän lapsuudesta kuolemaan vuosilukuja mainitsematta. Mielenkiintoista ajankuvaa ovat muistelot 1980-luvun paikallisradioista ja 1990-luvun lamasta kaljakuppiloineen.

Elokuvan heikkoutena on sen myötäsukainen kuvaus. Jope Ruonansuuta ei tarkastella kriittisesti, vaan hänestä annetaan hymistelevä kuvaus. Henkilökuvasta jää kaikki roso pois. Jopen rankka ryyppääminen ei Suomessa riitä antamaan elokuvaan rosoa.

Myös Jope Ruonansuun huumori on nykykatsannossa usein vähintäänkin vanhentunutta, ja jopa loukkaavaa. Tämä puoli Jopesta jätetään elokuvassa käsittelemättä.

Jope ite on taitavasti tehty kuvaus suomalaisen viihteen kuninkaasta, joka sisimmässään kaipasi tunnustusta huumorimiehenä.

Jope Ruonansuu valittiin vuonna 1993 yleisöäänestyksellä Kemin kuninkaaksi. Tätä elokuvassa ei mainittu, vaikka kunnianimitys epäilemättä on entiselle koulukiusatulle ollut kuin hunajaa.

3/5 kruunua 

22.2.2023

Sisu- kultakimpale Suomesta

FINNKINON SPONSOROIMA ARVOSTELU

Jalmari Helander (s,1976) on tehnyt elokuvia harvakseltaan, mutta jälki on ollut näyttävää. Rare Exports (2010) ja Big Game (2014) tekivät Helanderista kansainvälisen tason elokuvantekijän. Uusin toimintaelokuva Sisu (2023) on paras suomalainen actionpätkä tähän mennessä, ja jatkoa epäilemättä tulee.

Elokuvan juoni on lukemattomista westerneistä ja toimintaelokuvista tuttu, eikä häikäise omaperäisyydellään, mutta miksi keksiä pyörää uudelleen?

Katkeroitunut sotaveteraani (Jorma Tommila) kaivaa sisulla kultaa jängällä Lapin sodan tykkien jylistessä taustalla. Kun hakku iskee kultasuoneen, saaliinjaolle ilmestyy joukko natsisotilaita tankkeineen. Perheensä sodassa menettänyt, ja omiensa hylkäämä sissi menettää vaivalla kaivetun aarteensa. Sitä ei suomalainen mies suvaitse, ja aloittaa harvennushakkuut sotilaitten parissa.

Siinä sivussa veteraani pelastaa natsien kaappaamat suomalaisnaiset, joitten rooli elokuvassa jää hieman tyngäksi. Naisjoukosta mieleen jää vain Mimosan Willamon hahmo, joka johtaa naiset kostamaan kokemansa vääryydet.

Oman värinsä elokuvaan tuo Lapin ruska ja luonto, jonka käyttö Sisussa tuo mieleen spagettiwesternit. Luontokuvien käyttö elokuvissa on taitavaa, ja saa lapinkuumeen nousemaan.

Netissä on arvosteltu elokuvassa natsipanssarina toimivaa neuvostoliittolaista T-55- panssarivaunua, mutta "väärä" tankki ei haittaa katselukokemusta. Sisu ei ole sotahistoriallisesti tarkka, eikä siihen pyrikään. Sisu puhdasta toimintaviihdettä, jota ei pidä katsoa liian tarkalla silmällä. Elokuvan rekvisiitta on, tankkia lukuun ottamatta, toimivaa ja ajalle uskollista. Natsiupseerin (Aksel Hennie) risainen nahkatakki, ja sotilaitten kulunut olemus istuvat erämaahan kuin kirves päähän.

Sisu viihdyttää, se ei edes yritä olla realistinen. Puolitoista tuntia rymistelyä pienin suvannoin kuluu huomaamatta. Jotkin käänteet ovat yliampuvia, ja Sisussa runsaasti viittauksia eri elokuviin, joita elokuvaharrastaja napsii kuin mustikoita mättäältä.

Jalmari Helanderin Sisu on kuluvan vuoden hitti, ja se on saanut jo palkintoja ulkomailta. Elokuva on laajassa levityksessä muun muassa Yhdysvalloissa, missä natsintappokekkereillä on pitkät perinteet.

Huomionarvoista Sisussa on myös se, että siinä tapetaan juuri natseja, sanaa saksalainen ei käytetä.

Arvio: 4/5 teräskypärää

Esa Paloniemi

27. 11.2022

Oululainen indiekirjailija ja yhdistyksen puheenjohtaja Esa Paloniemi, kuvasi elokuussa 2022 kirjansa Colt . 44 osioon Hawaii Kid perustuvan 11 minuuttisen lännenelokuvan. Yhteistyössä muhoslaisen Los Coyotes Ranch- lännenkylän ja Kinodrome ry:n kanssa kuvattu Mämmiwestern Hawaii Kid on yleisön katsottavissa YouTube-palvelussa: 

https://www.youtube.com/watch?v=h9_8NWGjweo&t=58s

The Sadness

Finnkinon sponsoroima arvostelu

2021 Taiwan

Ohjaus: Rob Jabbaz

Pääosissa: Berant Chu, Regina Lei, Tzu Chiang-Wang, Emerson Tsai

VUODEN VERISIN ELOKUVA

The Sadness ei sovi kaikille. Elokuva on verinen, raaka ja tyly. Tällaisia verikekkereitä ei ole nähty vuosikymmenten takaisten, lähinnä videolla levitettyjen splatter-elokuvien jälkeen.

Kanadalaisen Rob Jabbazin esikoisohjaus alkaa seesteisesti, nuoripari Jim (Berant Chu) ja Kati (Regina Lei heräävät uuteen päivään. Uutiset kertovat Alvin-viruksesta, joka leviää yhteiskunnassa. Osa ihmisistä pitää virusta huijauksena ja hullu tiedemies varoittaa viruksen mutatoituvan.

Sitten, täysin yllättäen, sairastuneet muuttuvat sadistisiksi raiskaajiksi ja murhaajiksi, jotka metsästävät kaikkia terveinä pysyneinä. Jim ja Kati joutuvat eroon toisistaan ja yrittävät löytää toisensa yhteiskunnan murtuessa heidän ympärillään. Vaaralliseksi muuttuneessa maailmassa kuka tahansa voi olla vihollinen ja kenenkään apuun ei voi luottaa.

Alvin-viruksen tartuttamat raiskaavat ja surmaavat erilaisilla ikävillä tavoilla niin miehet kuin naiset, eikä heidän murhanhimollaan ole rajoja. Kati saa peräänsä ensin harmittomalta tuntuvan ihailijan, jonka virus muuttaa seksihulluksi murhaajaksi. Toisin kuin perinteisissä zombielokuvissa, Alvinin tartuttamat pystyvät puhumaan, tosin lähinnä vain kuvailemaan mitä aikovat uhreilleen tehdä, alkukantaisten vaistojen otettua vallan.

Aasialaiseen tapaan elokuvien väkivalta on suoraa ja veristä. Verta ja suolenpätkiä ei säästetä ja uhreja ruhjotaan realistisella otteella. The Sadness-elokuvassa iskut sattuvat ja jättävät jälkensä. Seksiä ja alastomuutta näytetään vain vähän, kun ottaa huomioon seksuaalisen väkivallan olevan osa elokuvan aiheistoa. Mustaa huumoria löytyy hippunen vakavasta aiheesta.

Ensi alkuun The Sadness vaikuttaa perinteiseltä "mies pelastaa naisen"- tyyppiseltä elokuvalta, mutta nuori Kati näyttää pian kyntensä ja lahtaa Alvin-viruksen tartuttamia feministisen voimaannuttavalla tavalla. Perinteinen mies- ja naiskuva muuttuu ja elää elokuvan kuluessa.

The Sadness pitää katsojan otteessaan, siis ne jotka eivät lähde pahoinvoivina kesken esityksen, ja ohjaaja Rob Jabbaz on tehnyt onnistuneen elokuvan. Länsimaissa tuntemattomien näyttelijöitten tuoreet kasvot piristävät elokuvakokemusta ja saavat rooleihinsa ihmisen makua.

Toistan vielä, että The Sadness ei sovi niille, joita veren näkeminen pyörryttää. The Sadness on tehty hyvän maun rajoilla, verta säästämättä.

Arvio: 4/5 sangollista verta

Esa Paloniemi

ELVIS (2022)

Finnkinon sponsoroima arvostelu

Ohjaus: Baz Luhrmann

Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Richard Rozburgh, Kodi Scott-McPhee, Elizabeth Cullen, Kate Mulvany, Olivia DeJonge mm.

160 minuuttia

Australialaisen Baz Luhrmannin pramean Elvis- tarinan kertjanäänenä toimii kuolemaa tekevä Eversti Tom Parker, taitonsa tivolissa oppinut helppoheikki ja Elviksen manageri. Puolet maailman tunnetuimman laulajan tuloista ottanut ja Elvistä tiukasti kontrolloinut Parker antaa elokuvassa oman näkemyksensä Elviksen urasta ja myös kertoo asiat omalta kannaltaan parhain päin.

Elokuva alkaa vauhdikkaasti, mutta sitten tarinan kerronta seestyy tavanomaiseksi rockelämänkerraksi. Läpi käydään niin Elviksen nuoruus ja tutustuminen mustiin muusikoihin sekä herätyskokouksiin. Mustan musiikin vaikutusta Elviksen musiikkiin painotetaan vahvalla kädellä, jopa siinä määrin, että elokuvaan on ympätty Elviksen musiikin rapversioita. Elviksen musiikkiin vaikutti niin gospel, blues kuin kantrimusiikki, mutta kantrin vaikutus ohitetaan olankohautuksella.

Elviksen läheinen suhde äitiinsä kuvataan hyvällä maulla, mutta isä Vernon vaikuttaa heikkotahtoiselta mieheltä, joka on yhtä paljon Eversti Parkerin sumutettavissa kuin poikansa.

Elvistä esittävä Austin Butler saa hahmoonsa aitoa läsnäoloa, hän ei esitä Elvistä vaan on Elvis. Butler jättää elokuvassa varjoonsa Eversti Tom Parkeria esittävän pitkän linjan elokuvatähden Tom Hanksin. Parkerin roolissa Hanks hautautuu läskipuvun alle lähes tunnistamattomaksi. Hanksin kunniaksi on sanottava, että hän onnistuu ahneen koopään roolissa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Tom Hanks esittää musiikkimiestä, mutta Eversti Parker on täysin erilainen kuin elokuvan That Thing You Do (1996) Mr. White.

Elokuvan loppupuolella vuodet vierivät tiiviiseen tahtiin ja Elvis esitetään murtuneena miehenä, joka ei pääse pakenemaan managerinsa kynsistä. Vanha huijari onnistuu kerta toisensa jälkeen houkuttelemaan tai pakottamaan tähtensä jäämään talliinsa. Myös Elviksen avioliitto Priscillan kanssa jää elokuvassa sivuraiteille, vaikka Olivia DeJonge tekee parhaansa.

Elvis on erinomainen ja viihdyttävä tarina miehestä, joka muutti maailman musiikillaan. Lähes kolme tuntia kuluu Elvistä katsoessa ja kuunnellessa huomaamatta. Yhtä-äkkiä vain huomaa lopputekstien alkaneen. Epäilemättä Elvis tulee kilpailemaan Top Gun- Maverickin kanssa Oscar-palkinnoista tulevana talvena.

Viisi sointua viidestä.

Esa Paloniemi

OPERATION MINCEMEAT (2021)

Finnkinon sponsoroima arvostelu

Pituus 128 minuuttia

Ikäraja 12 vuotta

Pääosissa Colin Firth, Matthew Macfadyen, Kelly Macdonald, Johnny Flynn, Hattie Morahan mm

Sota, ja erityisesti toinen maailmansota, on ehtymätön ideavarikko elokuvien tekijöille. Operation Mincemeat perustuu todelliseen tarinaan, jossa Saksan sotavoimat vuonna 1943 saatiin uskomaan, että liittouneet hyökkäävät Kreikkaan ja sitä kautta kohti Berliiniä. Tosiasiassa britit ja amerikkalaiset aikoivat nousta maihin Sisiliassa ja käyttää saarta astinlautana kohti pohjoista. Operaatio Mincemeatin tarina on kuvattu kerran aiemmin, vuonna 1956.

Mincemeatin päähenkilöt saavat tehtäväkseen löytää kuolleen ruumiin, josta muokataan kuvitteellinen majuri William Martin, joka "sattumalta" ajautuu kuolleena Saksan agentteja kuhisevalle rannalle Espanjassa. Vainajaksi löytyy mielenhäiriössä itsemurhan tehnyt walesilainen Glendwr "Glynnie" Michael, joka kuolleena saa elämän, jota elävänä ei saanut. Glendwr ruumis ajellaan, puetaan univormuun ja saa elämän täynnä ystäviä ja morsiamen, jonka kanssa suunnitella häitä.

Operation Mincemeat on tehty isolla rahalla ja hyvällä maulla. Uskomattomalta tuntuva agenttitarina toteutetaan brittiläisen kuivakkaasti, jopa harmaan virkamiesmäisesti. Colin Firth tekee erinomaista työtä operaatiota johtavana Ewen Montaguna, ja Matthew Macfadyen loistaa salaista sotaa käyvänä Charles Cholmondeleynä. Molemmilla miehillä on omat perhepulmansa. Elokuvan pahapoika on amiraali Godfrey, joka tunnetaan nimellä M. Hän vastustaa operaatiota ja laittaa kapuloita rattaisiin Montagun ryhmälle.

Olemattoman majuri William Martinin morsianta esittävä sotaleski Jean (Kelly Macdonald) on sekä Montagun että Cholmondeleyn ihastuksen kohde. Kolmiodraama tuntuu päälle liimatulta ja tarpeettomalta.

Mincemeat on täynnä pieniä sivujuonia, jotka täyttävät tarinaa. Ne tuovat tarinalle uskottavuutta. Operaatio toteutus Britanniassa ja Espanjassa käydään lävitse, ja käänteitä ei puutu.

Operation Mincemeat on laadukas teos, ja sen virkamiesmäinen tarina kiinnostaa epookkidraaman ystäviä. Toimintaa elokuvassa on hyvin vähän ja James Bondin tyylisten agenttitarinoitten fanit joutuvat pettymään.

Apropå James Bond: Operation Mincemeatin yksi suunnittelijoista oli muuan Ian Fleming, jonka hahmo on Johnny Flynnin esittämänä mukana elokuvassa. Mincemeat sisältää useita viittauksia James Bond-elokuviin. Etäisesti tutulta tuntuvia tilanteita ja hahmoja Mincemeatissa on useampi.

Kolme ja puoli tähteä viidestä.

Esa Paloniemi

JURASSIC WORLD: DOMINION

Finnkinon sponsoroima arvostelu

Jurassic World: Dominion on kahden eri trilogian kuudes ja huhun mukaan viimeinen osa. Trilogiat aloitti Jurassic Park vuonna 1993.

Kolmekymmentä vuotta on kulunut siitä, kun teollisuusmies John Hammond toi geeniteknologialla dinosaurukset takaisin maailmalle. Suuret ja pienet liskot ovat osa maailman eläimistöä, joko söpöinä pikkueläiminä tai erikokoisina tuhoeläiminä.

Aiemmissa elokuvissa tutuksi tulleet Owen (Chris Pratt) ja Claire (Bryce Allan Howard) piileskevät metsäkämpässä Biosyn-yhtymää, joka havittelee kloonattua Maisie- tyttöä (Isabella Sermon) tutkittavakseen. Teini-kapinoiva Maisie kaapataan, yhdessä puolikesyn Blue- dinosauruksen pennun kanssa ja siitä alkaa huikea, agenttitarinat mieleen tuova, seikkailu Maltan maisemissa.

Pahan Biosyn- yhtymän karismaattinen johtaja, tohtori Lewis Dodgson (Campbell Scott) tuo mieleen edesmenneen Steve Jobsin, mutta elokuvan Dominion Dodgson suunnittelee maailman näännyttämistä nälkään yhtymän jättisirkkojen syödessä viljasadot.

Mukana elokuvissa ovat konkarit Sam Neill, Laura Dern ja Jeff Goldblum, jotka tekevät tohtoreitten Sam Grantin, Ellie Sattlerin ja Ian Malcolmin rooleissa hyvää työtä, mutta pientä puutumista on havaittavissa. Trion kemiat toimivat kuitenkin moitteettomasti ja he ovat elokuvan mielenkiintoisimmat hahmot.

Jurassic World:Dominion alkaa verkkaisesti, mutta loppua kohti vauhti aina vain kiihtyy. Elokuvan jälkipuoliskolla vaarallisia käänteitä, joista sankarit selviävät kuin ihmeen kaupalla, tulee suorastaan väsyttävään tahtiin.

Kaksi ja puolituntista elokuvaa olisi saanut leikata runsaalla kädellä, ilman että juoni olisi kärsinyt. Jos hurja toiminta ei pidä mielenkiintoa yllä, viimeinen puolituntinen muuttuu kellon vilkuiluksi.

Jurassic World: Dominion on Jurassic Park- ja Jurassic World- trilogioitten uskollisten fanien juhlaa, josta voi bongata monta tuttua hahmoa tai tilannetta. Tavan elokuvissakävijälle on luvassa reilusti jännitystä ja toimintaa.

Kolme ja puoli dinosauriinluuta viidestä.

Esa Paloniemi

TOP GUN: MAVERICK

Finnkinon sponsoroima arvostelu

1980-luvun kulttielokuvan jatko-osa oli koronan vuoksi vaarassa saada ensi-iltansa, mutta huono idea onneksi torjuttiin. Top Gun: Maverick täytyy nähdä elokuvateatterissa. Vain laajakangas ja elokuvateatterin äänentoisto on kyllin hyvää Maverickin ilmataisteluille ja suihkumoottorien jylinälle.

Top Gun: Maverickissa Tom Cruise palaa nuorekkaana ässä Pete "Maverick" Mitchellin rooliin kouluttamaan Top Gun-koulun parhaita lentäjiä iskuun nimettömäksi jäävään roistovaltioon. Operaatiossa näkyy nykyisen poliittisen tilanteen vaikutus. Vastustaja lentää venäläisillä koneilla ja iskun mallina on selkeästi ollut Israelin ilma-isku Irakin ydinaseohjelmaa vastaan 1981.

Pilottien joukossa on niin miehiä kuin naisia, mutta molemmilla on selvä machohenki ja ylpeys olla parhaista paras laivaston lentäjä. Lentäjien machoilu ei ole enää tätä päivää, mutta se ohitetaan armollisesti.

Ykkösosassa kuolleen Goosen poika on Maverickin oppilaitten joukossa ja kantaa Cruisen hahmolle kaunaa menneistä synneistä. Aina mainio Jennifer Connelly esittää Maverickin yksinhuoltajaäitiä ja Maverickin entistä rakastettua, joka pyörittää lentäjien suosimaa baaria.

Kurkkusyövän kanssa painiva Val Kilmer uusii roolinsa Icemanina, joka on uraputkessa ohittanut ystävänsä. Kilmerin osuus syöpää sairastavana amiraalina on lyhyt, mutta mieleenpainuva.

Ensimmäinen Top Gun oli Yhdysvaltain sotavoimien ylistystä ja Maverick jatkaa samalla linjalla. Kuvat tukialuksen kannella ja 1980-luvun musiikki on lainattu alkuperäisestä elokuvasta ja miksipä ei? Moottoreitaan lämmittävät hävittäjät musiikin säestyksellä ovat vaikuttava näky ja antavat kuvan voittamattomasta sotakoneesta.

Top Gun: Maverick on taidolla tehty viihdepläjäys, joka on kirkkaasti vuoden paras elokuva. Maverickin ei ole tarkoitus herättää syvällistä pohdintaa, vaan saada parituntinen kulumaan kelloa vilkuilematta ja antaa pontta Yhdysvaltain sotilaitten maineelle. Jo huikeat näkymät taivaalta ovat katsomisen arvoisia.

Viihteenä Top Gun: Maverick on viiden ohjuksen arvoinen ja sitä voi suositella myös nuoremmalle sukupolvelle, joka ei ole alkuperäistä nähnyt.

Esa Paloniemi

Akaton mies Ted K

Finnkinon sponsoroima elokuva-arvostelu.

Ted K (2022)

Ohjaaja Tony Stone

Pääosassa Sharlto Copley

Ohjaaja Tony Stonen elokuva Ted K kertoo toistarinan teknologiaa vihaavasta Unabomberista eli Theodore Kaczynskistä, joka yksinäisestä mökistään Montanan vuorilla kävi sotaa teknologiaa vastaan. Ted Kaczynski lähetti parinkymmenen vuoden ajan kirje- ja pakettipommeja ihmisille, joitten katsoi edustavan maailmaa ja luontoa tuhoavia teknofiilejä.

Pohjimmiltaan elokuvassa on kyse modernin miehen naisenkaipuusta. Ted K oli matemaattinen ihmelapsi, joka saavutti matemaatikon urallaan paljon, mutta oli sosiaalisesti lahjaton. Hänen naisen puutteensa käy elokuvasta ilmi lähes alleviivattuna. Ted K kertoo puhelimessa äidilleen kuinka saamaton naisten suhteen on ja suoranainen naisviha kohdistuu naispuoliseen johtajaan sahalla, jossa Ted on hetken työssä. Omassa mielikuvitusmaailmassaan Tedillä kuitenkin on rakastava nainen. Nämä lyhyet kohtaukset saavat tuntemaan sympatiaa Ted Kaczynskiä kohtaan. Mielikuvitusnaisensa seurassa ynseä ja tuvassaan pommeja rakentava erakko on nauravainen ja iloinen huumorimies. Ristiriita Unabomberin ja mielikuvitusmaailmassaan elävän Tedin välillä on riipaiseva.

Nimiroolia esittävä Sharlo Copley tekee onnistuneen roolin sekä Unabomber-Tedinä että rakastuneena mielikuvitus-Tedinä. Ulkonäöltään hän vastaa hyvin todellista Ted Kaczynskiä.

Ted K ei ole jännäri tai dekkari rikollisen jäljittämisestä. Elokuva kertoo Ted Kaczynskin elämästä Unabomberina hänen itsensä näkökulmasta. Repliikit ont lähes kaikki otettu Unabomberin omista kirjoituksista ja vastanäyttelijöitten hahmot ovat pelkkiä sivuhahmoja. Heitä ei avata ja ei aina edes kuvassa näytetä.

Ted K on kuvattu suurelta osin Ted Kaczynski eli Unabomberin tuvan lähistöllä. Montanan hienot maisemat, luonto ja eläimet tuovat oman lisänsä tarinaan.

Elokuva Ted K on helposti neljä ruusun arvoinen, niille joita elämä marginaalissa ja yhteiskunnan viholliset kiinnostavat. Konservatiiviset katsojat, jotka eivät ole tutustuneet Ted Kaczynskin tekoihin, eivät välttämättä saa elokuvasta kaikkea irti.

Ted Kaczynskin matkaa Unabomberiksi olisi voinut taustoittaa enemmän, ja hänen vuotensa akateemisessa maailmassa sivuutettiin huomautuksella. Silti tarina on helposti koukuttava, varsinkin koska se on totta.

Esa Paloniemi

Elokuva-arvostelu: HÖMPSTADIN NÄKYMÄTÖN SANKARI

Finnkinon sponsoroima arvostelu.

Aapelin eli Simo Puupposen legendaarinen nuortenkirja Koko kaupungin Vinski on kulunut lukijoitten käsissä, ja muuntunut elokuviksi ja kuunnelmasarjaksi.

Tarinoista on tehty uusi elokuva, joka näyttää, että Suomessa osataan tehdä Hollywood-tason elokuvia.

Juha Wuolijoen ohjaama Vinski ja näkymättömyyspulveri on tehty taidolla ja isolla rahalla. Kuvaukset on suurelta osin tehty Liettuassa, kuten useampi suomalainen tuotanto viime aikoina.

Elokuvassa Hömpstadin kaupunkia piinaa rikosaalto ja poliisi on voimaton. Sopivasti kesäloman alkaessa, nuori Vinski (Kuura Rossi) saa käsiinsä näkymättömäksi tekevää pulveria ja päättää laittaa konnat kuriin. Samaan aikaan hänen äitinsä Krista (Pirjo Heikkilä) tapaa uuden miehen Anteron (Mikko Leppilampi), joka ansaitsee elantonsa myymällä rikollisten uhkaamille hömpstadilaisille hälytyslaitteita.

Vinski ja näkymättömyyspulveri on kepeää viihdettä, joka pitää otteessaan. Elokuvan erikoistehosteet ovat kiitettäviä, samoin kuin Lasse Enersenin ja Leri Leskisen musiikki. Jos jotain täytyy moittia, kirjan lukeneena olisin halunnut tarinan olevan tarkemmin kirjan mukainen.

Mukana elokuvassa on useita ison tason näyttelijöitä joko suurissa tai pienemmissä rooleissa. Vinskin nuorista näyttelijöistä, kuten pääosassa olevista Kuura Rossista ja Roosaa esittävästä Fiona Iyaresta kuullaan vielä.

Vinskin tarina saa epäilemättä jatkoa. Aapelin kirjoissa ja käsikirjoittajien mielikuvituksessa on aineistoa kokonaiseen Vinski- elokuvien sarjaan.

Oulun Finnkinoplaza on loistelias elokuvapalatsi. Finnkino Plaza on sisustettu tyylillä miellyttämään silmää ja tilaa on isommallekin joukolle niin saleissa kuin niitten ulkopuolella. Pikkusyömisen ja juomisen lisäksi asiakkaille on runsaasti penkkejä ja tuoleja. Eri kerroksissa sijaitseviin saleihin pääsee kätevästi hisseillä. 

Esa Paloniemi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------